Selän takana

Jos jokin töissä ärsyttää, niin tytöttely. Tämä on kuitenkin jo rouvasäädyn jäsen ja aikuinen naisihminen. Pyysin pomon tästä lähtien rouvittelemaan töissä, mikäli on pakko käyttää jotakin titteliä.

Tämä sai palkankorotuksen, mitättömän, mutta korotuksen kuitenkin. Tuotannollisista ansioistaan.

Työkaveri ei saanut ja suivaantui.

Vaikuttaisiko asiaan ollenkaan kahden vuoden sairasloma, joka päättyi kuukausi sitten? Kun ei sitä tuotannon tehokkuutta oikein voi mitata sieltä kotoa.

Kysyin, josko mentäisiin yhdessä pomon luo, pyydettäisiin minulle palkanalennus ja kaverille palkankorotus. Sitten voisin antaa hänelle autoni ajettavaksi ja taloni asuttavaksi, niin ei jäisi kenellekään paha mieli. Ja korvat voisin nuolla kaupan päällisiksi.

“Mä en kyllä ikinä kävis vieraissa, mä kannatan yksiavioisuutta”, sanoo työkaveri, jonka tiedät panneen toista työkaveria. Mutta kun se ei tiedä, että sinä tiedät etkä halua sen tietävän, että sinä tiedät, niin nielet sanasi. Lutka.

Olen lihonut taas, koska on syksy ja pimeää enkä voi estää itseäni syömästä. Se on ällöttävää, koska minun toinen nimeni on Itsekuri. Haluan olla hoikka ja ihana etenkin omasta, mutta myös muiden mielestä, ja se onkin helppoa keväisin ja kesäisin, kun on mukavaa olla ulkona eikä mieli vaeltele alamaihin.
Minusta tuntuu, että järjestän itselleni valohoitoa. Jossakin etelän auringossa. Äkkilähtö, vaikka ensi viikolla.

Tai voihan siitä vaikka haaveilla.

Jos saan luvan nauraa, kiitos.
Työpaikallani on tällä hetkellä lisäkseni kaksi (2) nuorta naista (ja kaksi hieman iäkkäämpää leidiä, mutta se ei kuulu tähän). Onnellisen tietämättöminä toisistaan molemmat naiset panevat samaa kaveria, joka on myös meillä töissä. Samassa vuorossa. Hah. On siinä häntäheikillä tekemistä, että saa tytöt pidettyä tietämättöminä moisesta pelistä, sillä onhan sitä jatkunut jo tovin ja kaikki muut työpaikalla tietävät, mitä on meneillään. Ainakin toinen tyttö on autuaan tietämätön kierrätyksestä sen vuoksi, että luulee onnistuneensa pitämään romanssin salassa sekä aviomieheltään, että työkavereilta.
Hypoteettinen kysymys vain: Jos naisit työkaveriasi miesvaltaisella työpaikalla, pienellä paikkakunnalla, luottaisitko todella, ettei hän kerro siitä kenellekään?
Parasta tai pahinta on, että minun piti kieltää kyseistä jamppaa soittelemasta minulle viikonloppuöisin. Hän ei saanut minua mielestään. Hän haki numeroni Finderilla. Voisinko tulla kahville? Voisinko lähteä syömään hänen kanssaan tai viikonloppuna viihteelle? Hän on epätoivoisesti rakastunut. Hän ei enää vilkaisekaan työpaikan muihin tyttöihin.
Jepjep. Siihen asti, kun saa minut petiinsä. Sitten olisin vain yksi kolmasosa hänen työpaikkahaaremistaan.
En kai minä omaan pesääni paskantaisi?

“Naiset, jotka on töissä miesvaltaisilla aloilla, on munahaukkoja ja ne on menneet sinne töihin vaan metsästämään miehiä”, julisti Miss Lähihoitaja kovaan ääneen viikonloppuna.

Ei tainnut raukka tietää, että olen töissä hyvin miesvaltaisella alalla ja työpaikallani ei sillä hetkellä ollut minun lisäkseni muita naisia. Sen sijaan syyt, joiden vuoksi menin töihin, taitavat olla toiset: palkkaus ja työn saatavuus.

Olin eilen kansalaisopiston kielikurssilla ensimmäistä kertaa. Olin saada sydänkohtauksen (tai ohilyöntejä), kun sisään käveli miekkonen, jonka kanssa olen opetellut kaiken seksistä. Kaiken.
Hän ei ollut ensimmäinen poikaystäväni, mutta hän todella oli ensimmäinen, joka nai minulta aivot pihalle. Minä olin hänen ensimmäisensä, kukaan ei ollut ehtinyt pilata häntä. Olimme 17-vuotiaita ja me todella harjoittelimme tullaksemme mestareiksi. En tiedä, rakastimmeko. Taisin jättää hänet, koska en enää löytänyt aikaa kaikille kolmelle poikaystävälleni ja omistushaluisimpana hän oli vaikein pitää epätietoisena muista poikaystävistä. Todella tyhmää, todella epäkypsää, todella teiniä. Mutta niin vain kävi.
Ja nyt hän oli siinä ja hänen ilmeestään näin, että hän tunnisti minut heti. Näin säikähdystä, näin katkeruutta. Näin muistoja, himoa.
Kerran sen jälkeen, kun olimme eronneet, näin hänen äitiään kaupassa. Olin pienen vauvani kanssa ostoksilla. Äiti oli ripittänyt poikaansa luultuaan vauvaani hänen lapsekseen. Pahempaa oli se, että tuo mieskin ajatteli olevansa isukki ja otti yhteyttä. Ja pahinta oli, että hän ei ollut ainoa, vaan kaksi muutakin ajatteli voivansa olla lapsen isä ja vain yksi oli verikokeella ja minun tietojeni mukaan tunnustettu lapseni isäksi. No, selvisin tilanteesta.
Vasta eilen tajusin, miltä tuntuu nähdä joku, jonka kanssa on harrastanut todella hyvää seksiä ja eronnut huonoissa merkeissä. Se oli vaivaannuttavaa, varsinkin kun itse on nähnyt elämää sen jälkeen aivan tarpeeksi, perustanut perheen, mennyt naimisiin ja toinen on sinuun vieläkin aivan hulluna.

Viikonloppuna puhuin mieheni kanssa uudesta autostani, se kun kiinnostaa minua ihan kaikkein eniten koko maailmassa tällä hetkellä. Puhuimme bensa- ja dieselkoneiden ajo-ominaisuuksista ja jostakin vasta julkaistusta rengastestistä. Pohdiskelimme myös jakopäänhihnan ja -ketjun hyviä ja huonoja puolia.

Ystävätär tokaisi: “Mä en kyllä jaksais puhua noin paljon autoista.”

Toissaviikolla pääsin ajamaan moottorikelkalla. Se oli huisin hauskaa. Tänä talvena olen kokeillut myös mönkijää, ja sekin oli hauskaa. Mieheni yritti hetken verran lokeroida minut siihen lokeroon, jossa miehet ostaa hupivehkeitä ja naiset valittaa niistä, muttei onnistunut. Minä vain kannustin häntä ostamaan moottorikelkan, kun sopiva kohdalle sattuu. Eikä tarvitse olla perhemalli.

Minä en ole varmaan ollenkaan nainen, kun en himoitse yleiskonetta. Itse asiassa minä loukkaantuisin verisesti, jos saisin yleiskoneen joulu- tai syntymäpäivälahjaksi.

Kun annetaan koiralle matolääkettä, jota muuten annetaan ennaltaehkäisevästi, ei silloin, kun peräpäästä roikkuu jo matoja (jotka eivät välttämättä edes roiku, vaan ovat siellä piilossa tehden tuhoaan), niin sitä annetaan sen laatikon ohjeen mukaan. Ei mitenkään mutu-tuntumalla tai arviosta.

“Mä annoin yhden napin viime keväänä, kyllähän se riittää.” (45-kiloiselle koiralle. Ei riitä. Kahdesti vuodessa, painon mukaan.)

Näin mieheni entistä avovaimoa kaupassa. Se oli lihonut lähes tunnistamattomaksi. Minä hymyilin ja sanoin mairealla äänellä: “Sä kyllä oikein uhkut äitiyden onnea! Toisia raskaus pukee niin hyvin!”

Sitten toivotin hyvät jatkot ja lähdin myhäillen kotiin. Se nainen ei ilmeestä päätellen ollut raskaana. Vahingonilo on paras ilo.