Selän takana

Kun annetaan koiralle matolääkettä, jota muuten annetaan ennaltaehkäisevästi, ei silloin, kun peräpäästä roikkuu jo matoja (jotka eivät välttämättä edes roiku, vaan ovat siellä piilossa tehden tuhoaan), niin sitä annetaan sen laatikon ohjeen mukaan. Ei mitenkään mutu-tuntumalla tai arviosta.

“Mä annoin yhden napin viime keväänä, kyllähän se riittää.” (45-kiloiselle koiralle. Ei riitä. Kahdesti vuodessa, painon mukaan.)

Tiedättekös niitä, jotka tietävät kaiken asiasta kuin asiasta. Kun kerrot vaikkapa koiran TOKO-alokasluokan liikkeistä ja niiden opetustavoista, tämä ihminen sanoo: “Niin, kyllä minä tiedän. Meidän Musti osaa sen virheettömästi”, vaikka voisit vannoa, että kyseinen Musti saati omistajansa ei ole koskaan käynyt koirakentän lähelläkään, treenannut minuuttiakaan edes kotona saati tutustunut TOKOn teoriaan. Eikä varsin osaa mennä liikkeestä maahan. Lahjattomat harjoittelevat.

Töissäkin on näitä valmiita ammattilaisia kahden kuukauden työsuhteen jälkeen. Minä tunnen ne kaikki.

Millähän helkkarilla sitä suojelisi omaa koiraansa sivullisten hyökkäyksiltä? On se ihme, ettei hyvin käyttäytyvä koira kelpaa. Täytyisi ostaa joku raatelukoira, antaa sen tempoa hihnassa ja räyhätä, silloin kukaan ei uskaltaisi puuttua koiranpitoon eikä häiritä lenkkeilyä. Oma hermo saattaisi kyllä mennä. Ja olkapää.

Onko se niin perkeleellistä ymmärtää, että jos koira on pienempi kuin hyvinsyönyt rotta, se ei siitä huolimatta saa haukkua ja räksyttää?? Jos se ei vaikene puolentoista tunnin vierailun aikana kuin kerran viideksi minuutiksi, siitä voi jo sanoa, että se on ihan helkkarin huonotapainen ja jos ei sitä jouda lopettaa, niin omistajansa joutaisi ainakin lopettaa.