Selän takana

Jos jokin töissä ärsyttää, niin tytöttely. Tämä on kuitenkin jo rouvasäädyn jäsen ja aikuinen naisihminen. Pyysin pomon tästä lähtien rouvittelemaan töissä, mikäli on pakko käyttää jotakin titteliä.

“Mä en kyllä ikinä kävis vieraissa, mä kannatan yksiavioisuutta”, sanoo työkaveri, jonka tiedät panneen toista työkaveria. Mutta kun se ei tiedä, että sinä tiedät etkä halua sen tietävän, että sinä tiedät, niin nielet sanasi. Lutka.

Jos saan luvan nauraa, kiitos.
Työpaikallani on tällä hetkellä lisäkseni kaksi (2) nuorta naista (ja kaksi hieman iäkkäämpää leidiä, mutta se ei kuulu tähän). Onnellisen tietämättöminä toisistaan molemmat naiset panevat samaa kaveria, joka on myös meillä töissä. Samassa vuorossa. Hah. On siinä häntäheikillä tekemistä, että saa tytöt pidettyä tietämättöminä moisesta pelistä, sillä onhan sitä jatkunut jo tovin ja kaikki muut työpaikalla tietävät, mitä on meneillään. Ainakin toinen tyttö on autuaan tietämätön kierrätyksestä sen vuoksi, että luulee onnistuneensa pitämään romanssin salassa sekä aviomieheltään, että työkavereilta.
Hypoteettinen kysymys vain: Jos naisit työkaveriasi miesvaltaisella työpaikalla, pienellä paikkakunnalla, luottaisitko todella, ettei hän kerro siitä kenellekään?
Parasta tai pahinta on, että minun piti kieltää kyseistä jamppaa soittelemasta minulle viikonloppuöisin. Hän ei saanut minua mielestään. Hän haki numeroni Finderilla. Voisinko tulla kahville? Voisinko lähteä syömään hänen kanssaan tai viikonloppuna viihteelle? Hän on epätoivoisesti rakastunut. Hän ei enää vilkaisekaan työpaikan muihin tyttöihin.
Jepjep. Siihen asti, kun saa minut petiinsä. Sitten olisin vain yksi kolmasosa hänen työpaikkahaaremistaan.
En kai minä omaan pesääni paskantaisi?

Olin eilen kansalaisopiston kielikurssilla ensimmäistä kertaa. Olin saada sydänkohtauksen (tai ohilyöntejä), kun sisään käveli miekkonen, jonka kanssa olen opetellut kaiken seksistä. Kaiken.
Hän ei ollut ensimmäinen poikaystäväni, mutta hän todella oli ensimmäinen, joka nai minulta aivot pihalle. Minä olin hänen ensimmäisensä, kukaan ei ollut ehtinyt pilata häntä. Olimme 17-vuotiaita ja me todella harjoittelimme tullaksemme mestareiksi. En tiedä, rakastimmeko. Taisin jättää hänet, koska en enää löytänyt aikaa kaikille kolmelle poikaystävälleni ja omistushaluisimpana hän oli vaikein pitää epätietoisena muista poikaystävistä. Todella tyhmää, todella epäkypsää, todella teiniä. Mutta niin vain kävi.
Ja nyt hän oli siinä ja hänen ilmeestään näin, että hän tunnisti minut heti. Näin säikähdystä, näin katkeruutta. Näin muistoja, himoa.
Kerran sen jälkeen, kun olimme eronneet, näin hänen äitiään kaupassa. Olin pienen vauvani kanssa ostoksilla. Äiti oli ripittänyt poikaansa luultuaan vauvaani hänen lapsekseen. Pahempaa oli se, että tuo mieskin ajatteli olevansa isukki ja otti yhteyttä. Ja pahinta oli, että hän ei ollut ainoa, vaan kaksi muutakin ajatteli voivansa olla lapsen isä ja vain yksi oli verikokeella ja minun tietojeni mukaan tunnustettu lapseni isäksi. No, selvisin tilanteesta.
Vasta eilen tajusin, miltä tuntuu nähdä joku, jonka kanssa on harrastanut todella hyvää seksiä ja eronnut huonoissa merkeissä. Se oli vaivaannuttavaa, varsinkin kun itse on nähnyt elämää sen jälkeen aivan tarpeeksi, perustanut perheen, mennyt naimisiin ja toinen on sinuun vieläkin aivan hulluna.

Viikonloppuna puhuin mieheni kanssa uudesta autostani, se kun kiinnostaa minua ihan kaikkein eniten koko maailmassa tällä hetkellä. Puhuimme bensa- ja dieselkoneiden ajo-ominaisuuksista ja jostakin vasta julkaistusta rengastestistä. Pohdiskelimme myös jakopäänhihnan ja -ketjun hyviä ja huonoja puolia.

Ystävätär tokaisi: “Mä en kyllä jaksais puhua noin paljon autoista.”

Toissaviikolla pääsin ajamaan moottorikelkalla. Se oli huisin hauskaa. Tänä talvena olen kokeillut myös mönkijää, ja sekin oli hauskaa. Mieheni yritti hetken verran lokeroida minut siihen lokeroon, jossa miehet ostaa hupivehkeitä ja naiset valittaa niistä, muttei onnistunut. Minä vain kannustin häntä ostamaan moottorikelkan, kun sopiva kohdalle sattuu. Eikä tarvitse olla perhemalli.

Minä en ole varmaan ollenkaan nainen, kun en himoitse yleiskonetta. Itse asiassa minä loukkaantuisin verisesti, jos saisin yleiskoneen joulu- tai syntymäpäivälahjaksi.

Näin mieheni entistä avovaimoa kaupassa. Se oli lihonut lähes tunnistamattomaksi. Minä hymyilin ja sanoin mairealla äänellä: “Sä kyllä oikein uhkut äitiyden onnea! Toisia raskaus pukee niin hyvin!”

Sitten toivotin hyvät jatkot ja lähdin myhäillen kotiin. Se nainen ei ilmeestä päätellen ollut raskaana. Vahingonilo on paras ilo.

Kritiikkiä lasten kasvatuksesta tulee eniten lapsettomilta ihmisiltä. Lapsettomien elämänkokemus lapsista voi olla hyvinkin rajallinen. Kaverini, jolla ei itsellään ole lapsia, hoitaa usein miehensä pikkuveljeä, joka on samanikäinen kuin minun lapseni. Tuo toinen poika on kasvanut maalla, “pellossa”, eli hänellä ei ole juuri minkäänlaisia estoja tai pelkoja. Kaverini mielestä niin pitäisi kasvattaa kaikkia lapsia ja muunlaiset lapset ovat vääränlaisia.

Minun lapseni on kasvatettu kaupungin leikkipuistoissa ja kerhoissa, joissa tekemistä rajoitetaan ja ohjataan melko lailla. Lapseni kysyy aina ennen tekemistä, saako näin tehdä ja kuuluuko näin tehdä. Hän on oma-aloitteinen, mutta huomattavasti arempi omin päin tekemään mitään, mistä olen ihan kiitollinen, sillä onnettomuuksien riski pienenee.

Lapset viihtyvät hyvin yhdessä. Minusta tuo toinen lapsi on reipas ja mukava ja hyvää seuraa omalleni. He voivat oppia toisiltaan paljon, tuo vieras poika minun lapseltani tarkkuutta ja huolellisuutta ja minun lapseni tuolta toiselta kädentaitoja ja oma-aloitteisuutta.

Ystävättäreni on ongelma. Hän katsoo asiakseen päivitellä lasten eroavaisuuksia ja sitä, miten minun lapsestani pitäisi “opettaa” samanlainen kuin tuosta toisesta. Joissakin kasvatusasioissa hän menee liian pitkälle (ollen samoilla linjoilla tuon pojan äidin kanssa), esimerkiksi elokuvia ja televisiota tuo alle kouluikäinen poika saa katsoa rajoituksetta, enkä tarkoita tällä suurta määrää, vaan laatua: aikuisten elokuvia, väkivaltaa, seksikohtauksia. Joissakin asioissa hän on hyvin jyrkkä: yhtään ei saa itkeä, vaikka mitä kävisi. “Ei se oikeasti sattunut”, olen kuullut hänen usein sanovan minun lapselleni. “Jotakin on vialla tuossa lapsessa, kun se aina vänisee”, hän sanoo.

Nielen kiukkuni ja jatkan omalla linjallani, johon kuuluu keskustelut lapsen kanssa ja tiukat rajat asioille. Arvostan lastani enkä koskaan ajattele, että hänen tulisi olla kuten kaikki muutkin. Enhän ajattele niin tuosta toisesta pojastakaan. Hänkin on yksilö ja arvokas omana itsenään ja hieno poika onkin.

Olen huomannut, että lapsissa on eroja sekä alunperin, että ympäristön vaikutuksesta johtuen. Lapsia ei voi eikä pidä tasapäistää. On olemassa rasavillejä ja on olemassa ujompia lapsia. Ei se ole vika, vaan ominaisuus.

Katsoin viivaa testitikussa, joka ui äsken pissakipossa. Ei toista viivaa. En tiedä, itkisinkö vai nauraisinko.

Olisi ollut ihanaa saada lapsi. Toisaalta tilanne on melkein huonoin mahdollinen eikä Mies halua lasta nyt.

Setäni piti isot 5-kymppiset. Kutsuttuja oli 150. Kaikki serkkuni oli kutsuttu. Veljeni oli kutsuttu.

Minua ei kutsuttu.

Kuulin tänään ystävästä, jolle on käynyt huonosti tai ainakin noin ulkoisesti aika huonosti.

Yksinhuoltajaäiti tapasi ihanan miehen, jonka kanssa otti kihlaustatuointeja ja vietti perhe-elämää ja kaikki oli hyvin. Sitten vuoden päästä kaikki alkoikin mennä päin persettä, mies ryyppäsi ja tuhlasi perheen ruokarahat ja alkoi vielä väkivaltaiseksikin. Erohan siitä pamahti.

Ja ystävä oli jo ehtinyt pamahtaa paksuksi, aikomattaan. Nyt hän on raskaana ja yksin. Onneksi ylpeänä ja onnellisena olevasta ja tulevasta lapsesta, molemmista. Ja aina on ystävät, jotka tarjoavat avuksi olkapäätä, rahaa ja ruokaa.

Elämä jatkuu.